X
Levitän viltin tasaiseen kohtaan ja asetun makaamaan.
On kuuma.
Vähän liiankin kuuma.
Nyt pitää nauttia, kun kerrankin on lämmintä.
Niin nyt minä sitten nautin.
On bluetooth-kaiutin, on kannu valkkarispritzeriä, on huivit ja hatut ja ristikkolehti ja aurinkorasvaa.
Minä nautin.
Sillä arki on niin tolkuttoman raskasta. Liikaa vastuuta, liikaa kysymyksiä, joihin minulla tulisi olla vastaus.
Kun olin lapsi, hartain toiveeni oli tulla aikuiseksi, että saisin itse päättää milloin ja missä järjestyksessä syön, mihin aikaan tulen kotiin ja ylipäätään, mitä teen. Sitten kasvoin aikuiseksi ja huomasin, että se vapaus, jota olin niin kovasti kaivannut paljastuikin suureksi taakaksi, jota en aina meinaa jaksaa kantaa.
Kun en itse keksi ratkaisua ongelmaan, otan mallia vanhemmiltani. Teen samoja valintoja kuin he vain huomatakseni, etten ole ratkaissut mitään, vaan ainoastaan piirtänyt hiekkaan kehän.
Mutta mökki on lapsuuteni viimeinen linnake. Täällä minä olen yhtä aikaa lapsi ja aikuinen ja se tekee taakastani hetken aikaa helpomman kantaa.
Minä vain olen ja nautin.
Olen ja nautin. Minä nautin –
kuin unessa.
En tiedä johtuuko se valkkarispritzeristä vai auringosta vai mistä, mutta on kuin jostain työntyisi esiin teleskooppi tai valtava linssi, joka näyttää minut erilaisena suhteessa ympäröivään maailmaan.
Minä sulaudun.
Nurmikko, joka kerran oli pitkä ja tuuhea, on nyt lyhyt, ruskea ja auringon polttama ja ketoneilikat, joiden päältä en raaskinut ajaa, jaksavat vain vaivoin ja minusta tuntuu,
että ymmärrän niitä.
Minä sulaudun yhdeksi.
Ympäristö, jota olen niin koittanut muokata ja hallita, jota toisinaan jopa pelkään, muuttuu hallitsemattomaksi,
sillä minun ei tarvitse hallita, enkä edes pystyisi siihen, vaikka haluaisin. Se, mitä ennen kutsuin arjeksi, on nyt yhdentekevää. On syntymä, on kuolema ja niiden välillä elämä.
On rauha.
Ja kuten ketoneilikka odottaa auringon siirtymistä mailleen, aivan paikoillaan, minä odotan.
Tietoisuus, joka tekee minusta ihmisen, katoaa. Olen soluja, olen virtaa, sähköä ja impulsseja, vettä ja yhdisteitä. Ei ole enää minua ja sitä toista, pelottavaa ja vierasta, on vain yksi kokonainen.
Ja siinä, kaikessa yksinkertaisuudessaan näen sen, minkä luulin olevan niin monimutkaista ja järjetöntä, mahdotonta ja kivuliasta. Se seisoo edessäni kuin valo, puhkoo reikiä tyhjiöön niin, että voin viimein hengittää.
Se on tässä, käteni ulottuvilla
näetkö, aivan kätemme ulottuvilla